Purkuhommia

Jossain vaiheessa sitä tajuaa, että jos perustukset ovat vinossa ja talo seistä tönöttää kaikenlaisten tällinkien varassa, jotka siis yksi kerrallaan antavat periksi tuulessa ja tuiskussa, ei tapettien vaihteleminen paljoa auta.

Harva osaa olla oman elämänsä suhteen niin tarkkanäköinen, että kykenisi aina määrittelemään kulloistakin tilannetta hienoilla sanakäänteillä ja osuvilla kielikuvilla. En minäkään purkuhommia aloittaessani oikein tiennyt, mitä oli tapahtumassa. Minä vain reagoin tilanteeseen ja tapahtumiin ja tunsin pakonomaista tarvetta päästä pois. Mielessäni soi omituisella tavalla yksi englanninkielinen sana: detach.

En osaa sanoa miksi englanniksi. Olisiko siinä jokin onomatopoeettinen tunnelma. Tai ehkä se assosioituu johonkin, musiikkikappaleeseen, kirjaan... Sen ainakin tiedän, että kun avaruusalus irtoaa asemasta, se detaches. Ehkä siellä on se maisema, mihin mieleni minua johdatteli. Avaruuden tyhjiöön lillumaan, etäälle kaikesta.

Irrottautumisen jälkeen tulee kai se vaihe, kun kiinnitytään takaisin. Ja tässä kohtaa olen alkanut puhua purkamisesta ja rakentamisesta. Vaikka irrottautuminen ja kiinnittyminen ehkä ovatkin loppujen lopuksi parempia termejä. Minun piti päästä irti kaikesta saadakseni otteen itsestäni. Kaikenlaiset vanhat, menneisyyden rakenteet olivat lapsuudesta saakka vaikuttaneet toimintaani ja ohjailleet sitä, ne olivat määritelleet sen, millaiseksi elämäni oli muodostunut. Sitten, shit happens. Ja yhtäkkiä kaikki olikin jotenkin ihan väärin, enkä tunnistanut, mikä elämässäni oli kuormittavaa ja mikä ei.

Onneksi minulle tarjoiltiin hopealautasella elämäntilanne, jossa todella saatoin irtautua. Ja niin tein. Takaisin kiinnittymisen vaihe vain on tullut vähän kuin varkain. Yhtenä päivänä sitä vaan huomaa tarttuneensa taas vasaraan moukarin sijasta. Valitin tänään Herra Tärkeydelle, että mistäs minä nyt sitten tiedän, että rakennan tällä kertaa eri tavalla ja paremmin.

Eihän sitä tiedäkään, toteaa Herra Tärkeys. Se on perillä näistä rakennusjutuista, koska se toimittaa päässäni realistin virkaa. Se ei arvaile, onko hylly liian korkea tai matto liian leveä, se mittaa. Tärkeänä ja keskittyneenä, koska juuri silloin kun tarvitaan pikkutarkkaa ja keskittynyttä asioihin paneutumista, Herra Tärkeys ottaa homman juuri niin vakavasti kuin itsensäkin. Elämän rakentamisen suhteen se on ihan samanlainen.
”Me rakennamme nyt, tämän hetken osaamisella tämän hetken tarpeisiin”, se sanoo. ”Ongelma on siinä, että kaikki voi muuttua jo huomenna.”
Niinpä niin. Kukaan ei tunne epävarmuuden olemusta yhtä perusteellisesti, kuin Herra Tärkeys. Se ei totisesti yritä syöttää minulle mitään pullantuoksuisia kuvitelmia siitä, että meille olisi luvattu joku huominen. Se katsoo tiukasti suoraan päin epävarmuutta, ja pohtii, ja tekee laskelmiaan. Tajuan olevani helpottunut. Onneksi on Herra Tärkeys ja sen ryppyotsainen analyysi. Kaiken sen purkamisen jälkeen olisi aivan liian uuvuttavaa ryhtyä rakentelemaan pilvilinnoja.