Viesti

Vuodenvaihteessa historia on läsnä. Mikään ei muutu, kuu kiertää taivaankantta ja jouluglögit hupenevat. Mutta historia hiipii vaivihkaa oven taakse ja ikkunan alle, se tiivistyy hedelmäkakkuun ja välähtää kynttilänvalossa. Se muodostuu pieniksi kuvaelmiksi niille, jotka muistavat. Tai kuvittelevat.

Vuoden viimeisinä päivinä vaellan muistoissa, vanhoissa taloissa, pihapiireissä, joissa menneisyys kertoo hiljaisia tarinoitaan. Kuljen kamarista tupaan, ojennan käteni kohti takassa loimuavaa tulta. Astelen porstuaan, hipaisen hirsiseinän kotoisaa harmautta. Ihailen kuurankukkia kuistin ikkunoissa, puristan käteeni rautaisen avaimen.

Välipäivinä joulu kypsyy, ja sen hedelmät poimitaan. Niitä pitää syödä nyt, kyllästymiseen asti, koska seuraavia odotetaan vuosi. Mutta minkä takia nämä vuodet lyhenevät lyhenemistään? Siinäkö syy siihen, että muistelen menneitä ja katselen kauas, kauemmas kuin itse voin muistaa? Joku pieni tiuku helisee siellä jossain, joku kutsuu minua jostain aikojen takaa. Tuijotan syreenipensaassa ruokailevia punatulkkuja. Piha on lumeton, mutta yhtäkkiä näen nietoksia. Näen naisen, joka kantaa lyhdettä. Nainen pysähtyy ja katsoo suoraan minuun. Ja sitten hän on poissa.

Illalla raketit paukkuvat. Taivaan valaisee kirkuva väri toisensa jälkeen, vihellykset kimpoilevat seinistä. Seison pakkasessa, kädet takintaskuissa, ja kuuntelen ajan kulumista. Melkein tunnen, kuinka se raksuttaa. Silloin näen naisen uudestaan. Hän kävelee kohti, huivi päässään ja suuri avainnippu vyötäisillään. Hänellä on kädessään omena. Hän katsoo minua ja heilauttaa kättään. Sitten vihreä välähdys pyyhkii hänet pois. Nainen on kuin suoraan maalauksesta, historiankirjan kuvituksesta. Nauran itselleni ja joulun kliseille.

Mutta aamulla, talvisen uneliaassa päivänkoitteessa nainen on pihalla taas. Hän viittoo minulle ja nostaa kädessään olevaa pientä puukippoa. Rypistän kulmiani. Kenelle nainen on viemässä ruokaa? Mitä asiaa hänellä on minulle? Iltapäivällä punatulkut saapuvat taas syreenin oksille. Tuijotan niitä hajamielisenä, ihailen heleää punaista ja pehmeää harmaata. Ja sitten oivallan. Kotitonttu! Olen unohtanut kotitontun. Pihan puissa ja pensaissa ruokailevat punatulkut ja talitiaiset, kotoinen harakka ja fasaanit. Mutta tontulle ei kukaan ole vienyt mitään.

Huolenaiheeni herättää hilpeyttä, mutta minä kohautan olkiani. Viesti menneisyydestä on yksiselitteinen. Niinpä vien kuistille lautasellisen joulunajan herkkuja. Aamulla ne on syöty. Onko se nyt sitten ihme, saan kuulla, onhan piha täynnä elämää, talvellakin. Mutta menneisyys hiljenee, tiuku lakkaa helisemästä. Eikä emäntää lyhteineen enää näy.