Kuiviin väännetty rätti

Viime viikkoina on ollut rättiväsymys. Se väsymys, jonka tunnistaa siitä, että kirjaimellisesti valuu tuolilla yrittäessään istua. Kahvi ei tunnu auttavan, ja sen jälkeen ei sitten enää olekaan mitään apukeinoja kokeiltavana. Koska kahvi on paitsi ensimmäinen, myös viimeinen oljenkorsi.

Yleensä juon kaksi (iiisoa) kupillista aamulla, enkä sen jälkeen enää ollenkaan. Yritän väsyneenäkin pärjätä mahdollisimman pitkään ilman lisäkahvia. Sitten tulee se hetki, kun on rättiväsynyt ja valuu ameeban tavoin pitkin huonekaluja. Silloin keitän lisää kahvia. Mutta nyt sekään ei auta. Herra Tärkeys ei ole sanonut sanaakaan moneen päivään. Se on diagnosoinut väsymyksen kategoriaan ”rätti”, ja teipannut suunsa umpeen. Se tietää, että nyt selviydytään tunnista ja päivästä toiseen, eikä sillä ole tässä selviytymisessä juuri annettavaa.

Syyt väsymykseen ovat niitä tavanomaisia, sairastamisia ja valvomisia ja liikaa elämää. Liian vähän seinäntuijottamista tai epäolennaisuuksiin jumittumista. Liikaa arjen suorittamista.

Jouduin tekemään tämän vähän paradoksaalisen havainnon: Herra Tärkeyden jupinat kielivät siitä, että kaikki on aika hyvin, että energiaa ja aivokapasiteettia riittää vielä kaikenmaailman pohdintoihin. Ja niinhän se menee. On etuoikeus pohtia sellaisia ”ongelmia”, kuin sosiaalinen media tai nurmikon leikkaaminen. On etuoikeus käydä keskusteluja Herra Tärkeyden kanssa.

Unen ja levon puute muistuttaa ainakin tätä pohdintoihinsa ja ”ongelmiinsa” uppoutunutta länsimaista ihmistä siitä, että elämä on hauras, eikä sen ytimessä todellakaan ole mikään sosiaalinen media tai pihanurmikko. Sen ytimessä ovat hyvin inhimilliset perustarpeet ja vietit. Sitähän saattaa mennä monta kuukauttakin niin, ettei tarvitse kokea suoranaista kiljuvaa nälkää tai lamauttavaa väsymystä. Siinä saattaa erehtyä ajattelemaan, että tuollaiset perustarpeet ovat jotenkin hallussa, jotenkin kesytetty niin, etteivät ne yllä tähän pieneen kuplaan, jossa pohditaan filosofisia kysymyksiä ja viilataan tietämystä siitä ja tästä ja tuosta teoreettisesta käsitteestä.

Mutta kyllä tämä elämä vaan laittaa jauhot suuhun kaiken maailman Herra Tärkeyksille ja meille ryppyotsille, jotka Herra Tärkeyksien kanssa keskustelemme. Järkyttävän kliseistähän se tietysti on. Mutta ehkäpä ne kliseet ovatkin vain hyödyllisiä arjen apuvälineitä, jotka auttavat pitämään asiat järjestyksessä. Vähän niin kuin aakkoset, tai konjunktiorimpsut. Vaikka kelaan tuhannetta kertaa ”että, jotta, koska, kun”, en silti ajattele, että onpa kliseistä. Kun nyt taas ajattelen, että joo, pitääpä muistaa olla kiitollinen katosta pään päällä ja ruoasta pöydässä, ehkä voisin lakata moittimasta itseäni kliseisestä ajattelusta, ja ottaa sen konjunktiorimpsuna. Että joskus nämä asiat tarvitsee palauttaa mieleen, ja mitä nopeammin ne sieltä selkäytimestä pompsahtavat, sen parempi.