Päivä 17

Maanantai on kuitenkin aina maanantai. Hyvä rutiini pääsi jotenkin räjähtämään viikonlopun aikana, eikä maanantailta voi mitään ihmeitä odottaa, tietenkään. Lunta sataa. Mistä sitäkin nyt yhtäkkiä löytyi, kun ensin koko pitkä talvi oltiin ilman? No, pilvet hajaantuvat iltapäiväksi, ja ennen nuorimmaisen toisia päiväunia vetelen jo verhoja ikkunoiden peitoksi. Hanhet viuhtovat kaakattaen yli lähiön. Tundrahanhet, välietapillaan.

Selitän miehelleni, että lämpimät kelit alkavat sitten kun hanhet lähtevät jatkamaan matkaansa, niin on käynyt joka kevät. Ja yhtäkkiä havahdun iloitsemaan tuosta pienestä ajatuksesta. Yhteys ympäristöön, yhteys luontoon ja sen ilmiöihin! Se on sittenkin olemassa! Olen luonut ihan itse tämän pikkuriikkisen tavan ja tottumuksen muuttaviin tundrahanhiin. Olen vähän enemmän kotonani tällä tuulisella niemellä.

Päiväunilla vauvan kanssa tuijotan seinää ja kuuntelen musiikkia. Sitä virtaa erakoituneeseen mieleeni jostain poikkeustilan puhkaisemasta reiästä. En ole aikoihin kuunnellut uutta musiikkia, mutta nyt, yhtäkkiä tämän hulluuden keskellä luon uusia soittolistoja, joihin lastaan albumeittain (minulle) uutta ja tuntematonta musiikkia. No jaa. Tämä päivä oli tulossa. Yleensä se tulee keväällä, viimeistään toukokuussa. Tänä vuonna se tuli hanhien mukana.

Sosiaalisen etääntymisen päivä 17. Alan ihan pikkuisen uskoa, että tähänkin tottuu.