Erakon lokikirja päivä 25

Piti laskea kalenterista, monesko päivä erakoitumista on meneillään. Yli kolme viikkoa. Yritän löytää elämään poikkeustilatasapainoa. Miten aika jaksottuu eristyksessä, kun arkirutiinit ovat mullistuneet? Mitä tehdä synttäreillä, miten erottaa viikonloppu arjesta, haittaako jos kolmevuotiaalla on viisi karkkipäivää viikossa? Pidetäänkö videopuhelubileet sitten, kun tulee kuukausi täyteen eristystä?

Montako viikkoa vielä? Kuinka pitkä aamukampa tähän tarvitaan, riittääkö pieni lasten leikkikampa, vai pitääkö kaivaa jostain isoäidin perintönä saatu tiheäpiikkinen tupeerauskampa? Vai riittääkö yksi edes?

Joihinkin asioihin olen jo vähän tottunut. Joistakin olen joutunut luopumaan. Jotkut ärsyttävät. Jotkut ilahduttavat. Ihan niin kuin elämässä ylipäänsäkin, mutta nytpä nuo asiat ovat eri asioita, kuin vielä kolme viikkoa sitten. Ehkä teen listan noista kaikista, että muistan sitten joskus, kun tungen lastenvaunuja täpötäyteen hissiin tai pujottelen humalaisia yökerhossa.

En tiedä mitä haluaisin noilla listoilla sanoa tuolle tulevaisuuden minälleni. Ehkä sen, että tosi harva asia on oikeasti sen tungoksen arvoinen.

Yritän seurata kevään merkkejä. Kiuru, leskenlehti, nurmikonpöyhijä. Se, että nurmikonpöyhijällä on shortsit jalassa ei kerro mitään, samat shortsit sillä oli tammikuussakin. Moottoripyörä, rullaluistimet, pipottomat lapset. Sääennuste lupaa silti vielä viilenevää, pakkasöitäkin. Hanhet ovat vielä täällä, muistuttelen itselleni ja samalla muille. Haaveilen silti talvivaatteiden säilömisestä ja iltapäiväkahvista terassilla. Kiuru on lurittanut taivaalla jo ainakin viikon. Niinkö se on, että kolme viikkoa kesään?