Perjantai

Sekosin laskuissa. Päivät 19 ja 20 livahtivat ohi. Ehkä se on hyvä, ehkä se tarkoittaa sitä, että ne olivat hyviä päiviä.

Kuopus täytti vuoden. Myrskytuuli jytisi nurkissa niin että välillä jo vähän hirvitti. Ensimmäiset leskenlehdet löydettiin tänään iltalenkillä. Täydennyksiä salmiakkivarastoon tilattiin kotiovelle. Niin kuin on tilattu aivan kaikkea muutakin, joku paketti on tulossa koko ajan. Muun muassa sininen pehmonalle ja sänky.

Eilen aamupäivällä en jaksanut taistella kolmivuotiasta ulkoilemaan. Vaiensin Herra Tärkeyden ja tunnustin tosiasiat: ei huvita, ei huvita, ei huvita. Mikään. Ketään. Istahdin keinutuoliin neulomaan ja annoin kolmevuotiaan olla. Ja kappas. Siinä minä neuloin, ja kolmevuotias leikki leikkejään. Useamman tunnin. Note to self: joskus kolmevuotias on oikeassa.

Tänään havahduin tajuamaan, että tätäkin vuotta on kohta kolmannes takana. Kevät on täällä, ja silti minusta tuntuu, ettei 2020 ole päässyt vielä kunnolla alkamaankaan. En tiedä, voiko tuota pistää pandemian piikkiin, ainakaan kokonaan. Jäin 2010-luvulle, koska alan olla keski-ikäinen, ja vähän hidas, enkä oikein vielä tiedä, miten tälle uudelle vuosikymmenelle pääsee. Pitäisikö olla Instagramissa? Välillä tuntuu, että pitäisi. Pitäisikö innostua Yhdysvaltojen presidentinvaaleista? Varmaan pitäisi. Pitäisikö tietää, miten merien puhdistaminen ja korallien pelastaminen etenee, ja mitä kuuluu pölyttäjille? Pitäisi ehdottomasti. Pitäisikö juoda tottuneesti kauramaitoa ja syödä härkäpapuvalmisteita? Ehkäpä. Kaikissa näissä asioissa kuitenkin olen jälkeenjäänyt. Vastahan se Trump valittiin ja ihan vielä eilen eleltiin maailmassa, joka ei ollut mistään somesta kuullutkaan.

En halua olla mikään fossiili, mutta tunnen, kuinka kelkasta putoamisen prosessi käynnistyy. En pysy enää ajan hermolla, koska eilisestä onkin kulunut jo vuosi, tai kaksi. No, tänä keväänä on ihan kiva olla vähän hidas fossiili, jonka päivät kuluvat vikkelästi. Ei haittaa, vaikka pari livahtaisi ohi, tai jäisi kokonaan välistä.