Päivä 18

Tänään menimme merenrantaan. Meidän oli tarkoitus mennä sinne jo sunnuntaina, mutta sitten koko homma räjähti, eikä kolmevuotias halunnutkaan lähteä yhtään mihinkään. Ja sitten oli se maanantai. No, näinä aikoina on sunnuntaitunnelma kuitenkin koko ajan.



Rannassa tuuli. Aallot olivat vaahtopäisiä ja kolmevuotiasta pelotti. Keppi yritettiin heittää aaltoihin, mutta kun se ei osunut, se päätettiin ottaa mukaan kotiin. Nerokas ratkaisu. Matkan varrelta löytyi toinenkin keppi sille seuraksi.

Hienoja keppejä, kehuin kolmevuotiaalle, enkä edes valehdellut. Salaa mielessäni olin onnellinen mahdollisuudesta käyttää lapsia verukkeena keppien ja kivien keräilylle. Sitten tajusin, että keräilinhän minä niitä jo ennen lapsia, ilman mitään verukkeita. Heh.



Kotona hiekkalaatikko on roudassa, mutta saan sentään hiekkakakun leivottua. Piirrän värikkäillä liiduilla perhosen pihakiveykseen.

Kepinkerääjän päiväuniaikaan olen levoton, mutta onneksi tiedän miksi. Päänsisäinen pingottaja ja ruuvien kiristelijä se siellä tähyää kohti eteisen vaatekasoja ja keittiön tiskiröykkiötä. Nyt on aikaa, se huutaa. Nyt pitää siivota! Vaan ei. Kasaan tyynyjä olohuoneen lattialle ja otan mukavan asennon.

Suolaisen tuulen ja auringon kosketus viipyy yhä kasvoillani. Tuntuu ihan sunnuntailta.