Tuulisella niemellä

Kuinka kauan ihmisen pitää asua meren ympäröimänä, ennen kuin menee selkärankaan, että kohta taas tuulee? Kuvittelin asuneeni tuulisissa paikoissa aiemminkin. Kaikkihan on toki suhteellista… Mutta täällä tuulee kovemmin, ja useammin, ja kaiken kaikkiaan vain enemmän, kuin missään, missä olen aiemmin asunut. Aina tuulee vähän. Usein tuulee paljon. Aika usein tuulee aivan hirvittävästi. Tuulee idästä, tuulee lännestä, tuulee matalapaineella ja korkeapaineella, tuulee vettä ja tuulee räntää, tuulee kylmästi, tuulee hyytävästi, tuulee viilentävästi, tuulee purevasti ja tuulee niin että happea on vaikea saada imettyä keuhkoihinsa ohikiitävästä ilmasta.

Olen hankkinut asian jos toisenkin vaatekaappiini tätä tuulta varten. Ihan ”tyynenä” päivänäkin tarvitsee valokuvatessaan kalastajanhanskat, koska kuitenkin tuulee. VAIKKA on tyyntä.

Yhtenä yönä kuuntelin taloa riepovaa ja repivää tuulta ja mietin kuumeisesti, mihin hiekkalaatikon kansi lentää, jos siinä on liian vähän kiviä painona. Ei ainakaan olohuoneen ikkunaan, eihän? Totesin peiton alla kyynisesti, että no, olisi se siihen jo lentänyt jos olisi lentääkseen. Aamulla ilmeni, että se oli tehnyt vain pienen hypyn nurmikolta terassin reunalle.

Mutta en valita, näin on hyvä. On hyvä, että tuulee. Olen jo aika lailla tottunut siihen. Seuraavaksi kai tulee se vaihe, että olen kotonani tässä tuulessa. Että siitä tulee sellainen asia, joka muuttuu ensin tutuksi, sitten rakkaaksi ja lopulta näkymättömäksi. Niin itsestään selväksi, ettei sitä enää edes huomaa.

Eräs brittiläis-amerikkalainen koomikko totesi joskus pelkäävänsä hämähäkkejä, mutta myös yllättävää ja selittämätöntä hämähäkkien puuttumista. Koska hämähäkkien kuuluukin olla koko ajan joka paikassa, ja jos ne puuttuvat, jotain on pielessä.

Tuulen kuuluu olla täällä. Jos se ei ole, jotain on pielessä.

Moni asia maailmassa on ollut pielessä viime aikoina. Tuttu arki on nyrjähtänyt sijoiltaan, ja muotoutunut uudeksi normaaliksi. Täytyy tietysti huomauttaa, että sosiologisesti ajatellen tämä tilanne on harvinainen mahdollisuus nähdä kaikki se, mikä on näkymätöntä. Poikkeustila tekee uudelleen näkyväksi kaiken sen, mikä on jo aikaa sitten ohittanut tottumuksen ja urautumisen vaiheet, ja tullut itsestään selväksi ja sitä myöten näkymättömäksi.

Mutta kyllä näinä viime aikoina on todellakin tuntunut siltä, että hämähäkit ovat yhtäkkiä kadonneet. Maailmankirjat ovat sekaisin. Ja niinpä kai sitten olen onnellinen siitä, että tuulee. Jokin asia maailmassa sentään on juuri niin kuin sen pitääkin olla.